perjantai 30. huhtikuuta 2021

Työnhakuni tammikuusta huhtikuulle

Palkkatukikauteni päättyi helmikuun alkupuolella. Hain muutamaan paikkaan marras-joulukuussa jo, mutta lisäsin hakuprosessiin volyymia tammikuussa. Työnhakuvahti minulla on ollut jo vuosia mol.fi-sivulla, mutta vähemmän tuli ajatuksella niitä selailtua vallankin palkkatukijakson alkupuolella.

"Töissä ollessa työllistyy helpommin kuin työttömänä" -ajatuksella lähdin liikkeelle. Mutta niinhän siinä kävi, että en vaan päässyt mihinkään ennen palkkatukityön loppumista. En edes haastatteluun. Aika pian työn loppumisen jälkeen onnekseni pääsin yhteen paikkaan haastatteluun: hakijoita oli ollut 17, joista haastattelivat neljä. En kuitenkaan saanut paikkaa: sen sai joku, jolla kokemusta oli enemmän ja varmemmin osaisi ilman ohjeistuksia tehdä ko. työtä.

Avoinna olevien paikkojen lisäksi kyselin yhteistyöorganisaatiota yhdelle kurssille, mille olisin päässyt, jos työpaikka olisi löytynyt. Parissa paikassa kiinnostusta osaamiselleni oli, mutta toinen kaatui aikataulullisesti ja toinen taloudellisista syistä, kun kyseessä ei ollut maksuton harjoittelu. Näiden lisäksi parissa paikassa laitettiin tietoni muistiin, jos jossain vaiheessa kaivataan minunlaistani tekijää. Osa kaatui korona-aikaan: ei oteta ylimääräisiä ihmisiä "nurkkiin pyörimään" terveyssyistä tai sitten organisaation taloudellinen tilanne on kärsinyt vallitsevasta tilanteesta eikä mahdollisuutta uusiin tekijöihin sitä kautta ollut.

Aktiivista hakemista ja esilläoloa

Olen aktivoitunut LinkedInissä ja kasvattanut siellä kontaktieni määrää vajaasta sadasta yli neljään sataan viimeisien kuukausien aikana. Olen kertonut työnhaustani kaikille tutuille ja tutun tutuille saatesanoin: "jos tulee vastaan jotain työtä, vinkatkaa mulle!"
Toistaiseksi ei ole tärpännyt mitään kautta. Eli kaikki mahdolliset keinot on otettu käyttöön.

Olen hakenut pääsääntöisesti jollain lailla viestintään liittyviä tehtäviä. Olen myös hakenut hallinnollisia töitä, mihin nyt maisterin papereillani olisin käyvä. Olen laajentanut hakemistani nyt lisäksi asiakaspalvelullisempiin tehtäviin.
Haen sellaisia paikkoja, mitkä minua tavalla tai toisella kiinnostavat, joissa itseni näkisin osaajana ja tekijänä. En hae pelkästään sellaisia paikkoja, joissa täytän kaikki tarvittavat kriteerit.

Alkaa pikkuhiljaa puuduttaa

Nyt työttömyyttä on takana kohta kolme kuukautta. Ilmeisesti tässä kohtaa tulee TE-toimiston väliaikakysely, missä mennään. Töiden haussa mennään. Olen hakenut tähän mennessä noin viittäkymmentä avoinna olevaa paikkaa. Saman verran laittelin avoimia hakemuksia, joissa toki lähtökohta oli saada kurssia varten yhteistyöorganisaatio, mutta tiedän osan työllistyneen oikeisiin töihinkin niiden kyselyjen pohjalta. 
Valtion, Kelan ja kuntien tehtäviin haetaan omien järjestelmiensä kautta: näissä pysyy tallennettuina perustiedot ja kaikkiin ei pysty erikseen liittämään hakemustekstiä. Mutta muutoin olen kohdistanut hakemukset haettavan organisaation mukaan. On siinä tekemistä!

Alkaako puuduttaa? Kyllä! Alkaa hiipiä pikkuhiljaa orastava ajatus, että noinkohan sitä ollaan taas kuukausia tai jopa vuosia työttömänä (ennen palkkatukijaksoa olin nelisen vuotta). Nyt on pakko taas innostaa itseään prosessissa: ainakaan töitä hakematta ei töihin pääse!

Ei aika pitkäksi käy työttömänäkään, mutta kyllä töissä oleminen oli hyvin mieleistä minulle! Vaikka ison osan palkkatukijaksosta lopulta koronan takia tein kotoa käsin etänä, se oli silti todella mielekästä ja antoisaa. Pidin siitä, että oli vaihtuvia, monipuolisia tehtäviä sekä kontakteja erilaisten ihmisten kanssa. Sai olla hyödyksi ja kehittyä. Toki tälläkin hetkellä kehitän itseäni ja olen kontaktissa ihmisten kanssa, mutta on se kuitenkin eri asia.
Isoin asia on toki taloudellinen pärjääminen. Vaikkei palkka ollut mikään tähtitieteellinen töissä, niin kyllä silti tulotaso oli parempi kuin nyt.
Täytyy alkaa kehitellä jotain systeemejä. Minulle käy yhtä lailla osa-aikainen työkin! Nollasopparilla en välttämättä lähtisi töihin, mutta kaikkea muuta ainakin harkitsen. Myös opiskelua oppisopimuksella olen miettinyt. Riippuu paljon myös, mitä vastapuolella olisi minulle tarjota.


Uutta intoa

Pakko koittaa keksiä jotain uutta ja itseäkin innostavaa. Tilasin itselleni paidan hästägillä "Katrille töitä!" ainakin sitä tulen käyttämään, sillä saan toivottavasti ainakin keskustelua aikaiseksi ihmisten keskuudessa. Hieman mietin myös, josko jossain vaiheessa saisin aikaiseksi työnhakuuni liittyvän laulun. Mutta toki siihen täytyisi saada sitten taustajoukkoja, että sen saisi videomuotoon. Ja onhan nyt tämä blogi. Tänne koetan avata ajatuksiani, osaamistani ja mitä nyt sattuu mielen päällä kulloinkin olemaan.

Näkyvyyttä ja itsensä likoon laittamista. Sitähän tämä on. Josko se tästä vielä iloksi (=työksi) muuttuu. 

Näillä ajatuksilla alan viettää suomalaisen työn juhlaa. Mukavaa vappua!





maanantai 19. huhtikuuta 2021

Neljä kirjainta

Olen vuosi maisteriksi valmistumisen jälkeen Facebookissa vitsillä kirjoittanut, että onkohan minulla joku ADHD, kun keskitymiskykyä ei juuri ole ja aloituskykyä ei senkään vertaa. En ollut aiemmassa vaiheessa elämää tiennyt mitään nepsyoireista ja niihin liittyvistä ongelmista, mutta kuin koitin saada jälkikasvuani erinäisten oireiden takia tutkimuksiin aloin lukea enemmän juuri ADHD:sta ja yhtäkkiä aloin miettiä elettyä elämääni tarkemmin tietyn suodattimen läpi. Tuossa kohtaa oli kuitenkin niin monta rautaa tulessa, etten ehtinyt asiaa loppuun asti miettiä.

Talvella 2018 menin terveyskeskuslääkärille ja sanoin, että haluan ADHD-tutkimuksiin. Lääkäri kuunteli tarinani ja oli sitä mieltä, että vahva epäily asiasta on ja teki lähetteen. Lähete tuli kuitenkin bumerangina takaisin, koska avioerosta oli alle vuosi aikaa ja psykiatrian polilla oltiin sitä mieltä, että kyllähän se elämä sekaisin on, että tutkimuksia ei voi tehdä.


Annoin ajan kulua, asiat menivät enemmän solmuun. Kesällä 2019 menin uudelleen terveyskeskukseen ja sanoin, että haluan uuden lähetteen. Lääkäri oli sillä kertaa eri ja hän sanoi, että kaikki liitteet (terveystiedot lapsuudesta saakka, verikokeet, vanhemman haastattelu, koulutodistukset…) pitää olla jo lähetevaiheessa mukana, muuten siellä tulee satavarmasti lähete takaisin. Lähete liitteineen lähti heinä-elokuun taitteessa 2019 ja elokuun lopulla sain tiedon, että lähete on mennyt läpi!


Ensimmäinen käynti psykiatrilla oli joulukuussa. Hän kyseli elämästäni ja kirjoitteli jotain ylös. Kolmen vartin jälkeen totesi, että kyllähän se siltä vaikuttaa että sinulla sellainen ADD on. Seuraava käynti sovittiin tammikuulle. Tammikuun ensimmäisellä käynnillä aloiteltiin DIVA-testin kanssa ja siitä viikon päästä saatiin testi loppuun. Tämän toisen käynnin lopuksi lääkäri totesi: “kyllä sinulla on ADHD”. Myös ylivilkkaudesta pisteet ylittivät rajat. “Ei sinulla ADD voisi oikein ollakaan, kun puhut noin paljon, ADHD-ihmiset ovat noin puheliaita.” 


Resepti kouraan ja soittoaika muutaman viikon päähän. Aloitin lääkkeen tammikuun loppupuolella 2020, olin saanut aloitusviikonloppua seuraavalle viikolle pomolta luvan pitää pari etäpäivää, jos lääkkeestä tulisi kovin huonovointiseksi. Olo oli suhteellisen hyvä, ehkä pari kanavaa sulkeutui päässä, mutta en osaa oikein sanoa, oliko lääkkeestä isommin hyötyä. Lääkeannosta nostettiin tasaisesti isommaksi. Jossain vaiheessa lihakset menivät ihan jumiin, purin hampaita tiukasti yhteen päivälläkin (eikä purentakisko liiemmin auttanut öisin), verenpaine nousi ja vallankin jännittyneessä/innostuneessa mielentilassa syke nousi ja sydän tuntui tulevan rinnasta ulos ja kädet tärisivät ja hikoilivat. Että jos se nyt hieman toi keskitymiskykyä, niin fokus kyllä katosi tekemiseen noiden sivuoireiden myötä! Jätin lääkkeen.


Vapun alla sain toisen lääkkeen kokeiluun. Se ei ole varsinainen ADHD-lääke, vaan enemmänkin mielialalääke, jota kyllä käytetään ADHD:n hoidossa osalla. Vaikea sanoa, kuinka paljon lääke auttaa ja kuinka paljon asioiden aikaansaaminen on kiinni siitä, että osaan vain sanoittaa itselleni asioita. Ehkä lääke kuitenkin tuo aloitekykyä hieman ja kun siitä nyt ei sivuoireitakaan ole, niin kannattanee sitä jatkaa.


Kun 2018 lähetettä hain, olin jo varma diagnoosista. Luin paljon tietoa ADHD:sta, ja koitin saada arkea sujumaan paremmin näiden pohjalta. Tässä viimeisen kolmen vuoden aikana olen oppinut sanoittamaan itselleni paljon asioita. Tiedostan esimerkiksi sen, että asioiden uutuudenviehätys katoaa jossain vaiheessa ja sen sijaan, että antaisi asian hiipua, voi oppia löytämään siitä uusia puolia ja siten saamaan siitä jälleen kiinnostavan. Toki kaikki asiat eivät ole niin merkityksellisiä, että niitä olisi pakkokaan jatkaa. 

Otetaan esimerkkinä vaikkapa työ: aluksi kaikki on uutta ja jännittävää. Ensin on vahva tunne siitä, etten varmasti osaa mitään ja keskittyminen täytyy vahvasti suunnata siihen, että omaksun uudet asiat ja sanoitan itselleen, että ihan varmasti osaan ja kykenen. Jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että aika tylsänpuoleistahan tämä on… Silloin käyn läpi järjen kanssa sitä vuoropuhelua, että työt ovat tärkeässä roolissa elämässä ja niiden avulla pääsee eteenpäin ja töiden kautta saa elämään paljon iloa. Ja pisteenä i:n päälle: työ on aina työtä riippumatta siitä missä on. Eli jos työyhteisö on ok ja työtehtävät itselle sopivia, ei kannata vaihtaa muualle, koska sama vuoropuhelu tulee sielläkin ennemmin tai myöhemmin käytäväksi. Tätä seuraa todennäköisesti jossain kohtaa taas pohdinta siitä, osaako tarpeeksi hyvin tehdä työtä ja iskee se tylsyyskin taas. Mutta olen todella hyvin saanut nämä vaiheet käydyksi itseni kanssa läpi ja nykyään on ennemminkin vaikeaa siirtyä uuteen paikkaan kuin että pysyisi vanhassa.


Työympäristössä osaan toimia todella hyvin, osaan organisoida ja priorisoida ja teen asiat loppuun asti. Parhaimmillani olen paineen alla, deadlinet tuovat kummasti aikaansaavuutta! Osaan myös hallita samanaikaisesti useampaa eri projektia.


Niin, ne lapsuuden ja nuoruuden pää- ja vatsakivut: varmasti tuli siitä, kun ylikeskityin. Terveys- ja koulutiedoissani ei sanallakaan mainita mitään keskittymishäiriöön viittaavaa. Enhän mä tiedostaen ole ylikeskittynyt, mutta mä olen halunnut pysyä opetuksessa mukana ja arkana en ole uskaltanut kysyä, jos jotain meni ohi, eli silloin piti skarpata, ettei vaan missannut mitään. Kuuloakin on tutkittu aivan turhaan: mä en ole pystynyt kuulemaan kunnolla, jos on hälinää. Jos katsoin televisiota ja joku puhui vierellä, niin lisäsin vain volyymia. Nykyään osaan aika hyvin keskittää kuuntelemisen kohteeseen X ja blokkaamaan muut äänet, mutta toki esimerkiksi tenttitilanteissa joku paperin kääntäminen, kynän naputtelu tms syö fokusta. Näkökyvyn kanssa sama homma. Eli olen nyt diagnoosin myötä ymmärtänyt paremmin myös lapsuuden ja nuoruuden ongelmia, mihin ei koskaan löytynyt syytä.


Jos diagnoosi olisi ollut minulla jo aiemmin, varmasti moni asia olisi elämässäni nyt erilailla. Mutta ihminen toimii aina niillä resursseilla ja sillä tietämyksellä mitä kulloisellakin hetkellä on, eikä loputtomiin voi jäädä miettimään sitä, mikä kaikki olisi toisin - ja olisiko elämä paremmissa uomissa silloinkaan, jos kaikki olisi toisin?

Tästä eteenpäin voin kuitenkin kulkea tietäen ja tiedostaen mitä tuo neljä kirjainta merkitsee elämässäni ja miten niiden kanssa voi elää ja kuinka niistä saa parhaalla mahdollisella tavalla hyödyt irti. Sillä ei ADHD ole vain lista asioita, jotka menevät huonosti. Kaikista asioista ei ole tarpeen tehdä ongelmaa.


Ikuinen opiskelija

Elämässä tärkeintä on olla kiinnostunut ja oppia uusia asioita.


Koulun aloitus

Ala-asteaika oli suhteellisen iisiä. Mitä nyt lukemaan oppimisen kanssa oli haasteita. Läksyjen teko oli aina ”yhtä juhlaa”, kun koulupäivän jälkeen olin väsynyt ja kiukkuinen. Vatsa- ja pääkipua oli usein, mutta ei niille syytä löytynyt. Myös näköäni ja kuuloani tutkittiin usein, kun minusta en nähnyt ja kuullut kunnolla.

Yläasteen piina

Yläasteella meni opintojen suhteen kanssa vielä ihan ok, joskin lisääntyvä luetun ymmärtäminen ja etenkin sen luetun muistaminen alkoivat tuottaa haasteita enemmän. Lisäksi se, että oli siirrytty pienestä kyläkoulusta isompaan kouluun tuotti haasteita. Koin olevani ulkopuolinen joka porukassa. Ja minulla oli vahva tunne siitä, että kaikki puhuivat minusta selän takana. Lapsena olin ollut spontaani ja paljon esillä, esiinnyin yksin koulun juhlissa jne. Yläasteen myötä tämä jäi kokonaan, pelkäsin omaa vastausvuoroanikin, enkä viitannut ellen ollut 110% varma vastauksesta.

Lukio, ammattikoulu ja lukio * 2

Lukioon oli ”pakko” mennä, yläasteen opo oli vahvasti sitä mieltä. Menin. Juu, ei siitä mitään oikein tullut. Koetta edeltävä iltana koitin lukea koko koealueen läpi ja pelkäsin yhä enemmän luokassa vastaamista.

Vuoden jälkeen sain tarpeekseni ja siirryin ammattikouluun. Siellä yleiset aineet menivät heittämällä kiitettävin arvosanoin ja keittiöpuolen käytännön opinnotkin sujuivat. Olin kuitenkin yhä se, joka tukeutui opettajaan paljon, varmistelin koko ajan että tehdäänhän tämä näin ja meneekö nyt varmasti oikein. Valmistuin koulusta hyvin arvosanoin.

Koin, etten osannut mitään. Ja ehkä se lukiokin olisi hyvä tehdä loppuun… Niinpä hain lukioon uudelleen. Oriveden opisto ei kuitenkaan miljöönä ollut oikein sopiva minulle, kun en ollut mikään biletystä rakastava. Vuoden siellä olin ja opinnot sujuivat paremmin kuin yläasteen jälkeisessä lukio-opiskeluyrityksessä.

Kolmannen lukiovuoden kävin sitten iltalukiossa. Siellä opintoni sujuivat parhaiten. Mutta edelleen olin koetta edeltävänä iltana koko materiaalin kanssa ihmeissäni ja kaikki asiat tuntuivat aivan kuin niitä ei koskaan olisi opetettukaan.

Kirjoituksissa olin reaalissa aikonut vastata muistaakseni biologiaan ja maantietoon, mutta en muistanut lukemastani mitään, niinpä vastailin ainakin johonkin uskonnon kysymyksiin ihan lonkalta, mitä nyt arkijärjellä sai aikaiseksi. Tuli minusta kuitenkin ylioppilas!

Toinen ammattikoulututkinto

Graafisen alan perustutkinto seurasi lukiota. Niissä hommissa olin oikeasti aika pätevä! Olin opetellut yhden taitto-ohjelman itsenäisesti jo ennen koulua, kun silloinen poikaystäväni oli samassa koulussa jo vuotta aiemmin aloittanut. Kiitettävin arvosanoin valmistuin ja koitin hakeakin alan töitä, mutta kun niitä ei siinä heti saanut, iski ajatus, etten kuitenkaan osaisi mitään. Kannattaa unohtaa koko juttu ja hakea yliopistoon.

Yliopistoon...

Yliopistossa olin vielä enemmän pihalla. Monen sadan sivun tekstimäärien omaksuminen viime hetkellä ennen tenttiä on aivan toivotonta. Lisäksi kielitaitoni ei riittänyt kunnolla, että olisin käsittänyt mitä tenttikirjoissa on. Jumituin suomentamaan yksittäisiä sanoja, ja harvoin sain luettua koko materiaalia läpi. Paljon tenttejä piti uusia ja se uuvutti. Asiat eivät olleet konkreettisia ja käytännönläheisiä, niin en saanut niistä otetta. Yliopisto vahvisti sitä tunnetta, etten osaa mitään ja haluan vastausvuoron vain, jos tiedän tuhannen prosentin todennäköisyydellä vastauksen. Valitsin sivuaineita sen mukaan, mitkä tuntuivat riittävän helpoilta eikä sivuainekavalkadini siis ole mitenkään ajatuksella tai johdonmukaisesti valittu.

Gradua kirjoitin varmaan vartin pätkissä. Ei vaan pystynyt keskittymään hommaan millään lailla. Haastatteluissa olin liikaa äänessä, ja haastattelunauhoja purkaessa meinasi hermo palaa jatkuvaan puhumiseeni. Sain mä sen gradun lopulta valmiiksi. Opintojen rakennetta oltiin muuttamassa, ja mä sain homman pakettiin sen deadlinen turvin ihan viime hetkellä.


Nyt kun olin töissä, palasin esimerkiksi johtajuutta koskevaan kirjallisuuteen, kun oli konkreettisia tilanteita, mitä varten ammentaa vahvistusta kirjallisuudesta. Eli mahdollisuuksia oppia uusia asioita myös lukemalla on vielä olemassa. Maisteriksi valmistumisen jälkeen sanoin, etten enää ikinä opiskele - mutta ei se täysin poissuljettua ole, jos jotain tarpeellista lisäkoulutusta olisi järkevää hankkia.




maanantai 12. huhtikuuta 2021

Elämä on oppimista

”Elämä jakaantuu kolmeen osaan: siihen mikä on mennyt, siihen mikä on, ja siihen mikä on tulossa. Näistä se, mikä on, on lyhyt; se mikä on tulossa, on epävarmaa; se mikä on mennyt, on varmaa. Menneeseen kohtalo on menettänyt valtansa, sitä ei voi enää palauttaa kenenkään hallintaan.” (Seneca 2018: 43.)


Menneisyys opettaa

Ajatus jatkuu, että kiireisillä ihmisillä (= ihminen, jonka elämä ohjautuu ulkoapäin eikä ihminen itse kykene päättämään ajankäytöstään) ei ole aikaa miettiä menneitä tai sitten ihmisillä ei ole halua muistella katumusta herättäviä asioita. (Seneca 2018: 43 & 46.)

Lyhin elämä on Senecan mukaan sellaisilla, jotka unohtavat menneen, laiminlyövät nykyhetken ja pelkäävät tulevaa. Elämän päätepisteessä nämä ihmiset havahtuvat huomaamaan, että kaikki aika on mennyt turhuuteen. (Seneca 2018: 57.)


Oppia joka hetki

Itse ajattelen niin, että jokaisesta hetkestä on mahdollista oppia jotain. On pakko palata menneeseen, että paremmin saa otteen nykyisyydestä. On otettava opikseen tekemistään virheistä ja tehtävä seuraavalla kerralla paremmin.

Edellisessä työpaikassani olin usein tilanteessa, jossa minulta kysyttiin, osallistutaanko tapahtumaan X, että olisiko siitä säätiölle hyötyä. ”Totta kai osallistutaan! Ainakin siitä saa näkyvyyttä!” oli vastaukseni aina. Joitain hetkiä myöhemmin tajusin, että se kuka osallistuu, olen minä itse. Alkuun se oli aina järkytys, että hyvänen aika siitä ei mitään tule. Joihinkin tilaisuuksiin kysyin, että olisiko tarpeen jonkun toisen osallistua myös, mutta luotto siihen, että hoidan homman oli suuri ”sinä nyt osaat puhua”.

Aloin ajatella asiaa siltä kannalta, että vaikka jännittää, saan kosolti kokemusta. Ja jos homma menee reisille, niin ei sekään ole niin vakavaa, muutkin jännittää ja kuka vain voi joskus epäonnistua.

Yksi työkaverini ihmetteli intoani, mutta mä olin päättänyt ottaa työstä kaiken mahdollisen opin ja kokemuksen irti mitä vaan ikinä sain. Paljon mä opinkin! Ja sain varmuutta tekemiseeni. Sain osakseni luottamusta ja kannustusta ja mä osasin hyödyntää saamani mahdollisuudet. Ponnisteluja se vaati, mutta kannatti!

... se vahvistaa

Seneca jatkaa, että jos sinulla on pohjaton astia ja siihen kaadetaan vettä, vesi valuu hukkaan, kuten valuu elämä hukkaan niiltä, jotka eivät kykene katsomaan taaksepäin. Koska nykyhetki on lyhyt, ei kiireinen ihminen saa otetta siitäkään. (Seneca 2018: 44.)

En ole siis tehnyt turhaa työtä analysoidessani elämääni. Eräs tuttavani sanoi, että isoissa vastoinkäymisissä minun vahvuuteni on juuri asioiden analysoinnin taito. Huomaan asioista pieniäkin yksityiskohtia, kokonaisuutta unohtamatta ja pyöritän asioita eri kulmista saadakseni kaikesta irti mahdollisimman paljon. Ei kaikki aina kivaa ole, mutta aika harvaan asiaan kuitenkaan kuolee. Olen opetellut ajattelemaan positiivisemmin, eikä kaikista asioista tarvitse tehdä ongelmaa.

Innolla odotan, mitä uutta lähiaikoina opinkaan! Ja onko jotain, mitä voisin opettaa muillekin?

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Siksi joka olen


Ei ole tarkoitus alkaa isommin muistella menneitä, mutta koska nykyinen minä rakentuu siitä, mitä aiemmin on tapahtunut, lienee paikallaan palata hieman ajassa taaksepäin. Kerrottakoon tässä myös se, että "Katkelmat"-otsikon paikalla luki aiemmin "Siksi joka olen". Matkalla oltiin siinäkin.


Opinnot

Pääsin kunnallispolitiikkaa lukemaan aikanaan toisella yrittämällä – ensimmäisellä kerralla jäin pisteen päähän. Olin aiemmin hakenut opiskelemaan Suomen kirjallisuutta, suomen kieltä ja sosiologiaakin. Kunnallispolitiikkaan päädyin lopulta siitä yksinkertaisesta syystä, että sinne pääsi helpoiten. Ja toisaalta politiikka kiinnosti.
Valmistuin 2015 hallintotieteiden maisteriksi. Maisteriopinnot suoritin jo kunta- ja aluejohtamisen puolella, kun yliopistossa oltiin tehty uudistuksia. Graduni tein Tampere-Pirkkalan lentoaseman merkityksestä alueelle ja edelleen odottelen, missä vaiheessa se saadaan nousukiitoon ja ollaanko koskaan sellaisissa sfääreissä, mitä AiRRport-visiotyöryhmä aikanaan hahmotteli.


Töiden hakemista… 

Hain ahkerasti töitä jo ennen valmistumistani, mutta missään vaiheessa en päässyt edes haastatteluun asti. Päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta hakemisesta tuli aina vain vaikeampaa ja iso osa työpaikoista, joiden ilmoituksia alkuun katselin hakumielessä, jäi lopulta hakematta. Miksi? Aloin lukea ilmoituksia tarkemmin ja jätin hakematta kaikkiin niihin, missä en täyttänyt kaikkia vaatimuksia. Ja toisaalta, kun tiesin ennalta lopputuloksen: "kiitos hakemuksestasi – valitettavasti valintamme ei tällä kertaa..." niin kyllähän se pisti mielen matalaksi.


Kuntouttavan työtoiminnan kautta palkkatukityöhön

Aktiivimallin myötä sain kaupungilta omavalmentajan, joka laittoi minut ensin kerran viikossa kokoontuvaan liikuntapainotteiseen aktivointiryhmään. Olin koko ajan ollut sitä mieltä, että pelkkää aktivointia en kaipaa vaan tarvitsen työkokemusta. Niinpä pääsin kuntouttavaan työtoimintaan. Olin aluksi kolme kuukautta toimistotyötä tekemässä työpajalla, mutta halusin oikeaan työyhteisöön. Etsin itselleni paikan kaupungin yksiköstä, jossa olinkin sitten puoli vuotta. Sitä seurasi jakso toisessa kaupungin yksikössä, joka lopulta jäi kesken. Sain nimittäin TE-toimistolta osoituksia kaksin kappalein, mihin oli haettava. Toinen oli työllisyys- ja kasvupalveluiden viestintätiimissä ja toinen oli kuntouttavaa työtoimintaa järjestävässä säätiössä.

Säätiö haki palkkatuella työvalmentajaa tapahtumatuotannon pajalle. Soittelin sinne, päädyin säätiön rekrytoinnista vastaavan henkilön kanssa siihen, että paikka ei ole minun, mutta jos on pakko hakemus laittaa, niin laitan. Hakemusta seuraavana päivänä oli hakemukseni luettu ja henkilö soitti minulle ja päädyimme siihen, että ei se ole minun paikkani.
Puolen tunnin päästä vastaava työvalmentaja soitti uudelleen ja kertoi, että he voivat säätiössä luoda ihan uuden työnkuvan, joka istuu minulle paremmin. Tässä vaiheessa lupasin lähteä kokeilemaan, ensin kuntouttavan työtoiminnan nimikkeellä ja sen jälkeen palkkatuella.

Jossain vaiheessa sain lopulta haastattelukutsua myös tuohon toiseen hakemaani paikkaan, mutta aloin jotenkin ajatella, että se työ olisi liian vaikeata ja hienoa minulle, etten uskaltautunut edes haastatteluun lupautua. Jälkikäteen on hyvä olla viisas: olisi pitänyt vaan mennä haastatteluun ja katsoa, mihin asti se johtaa. Se olisi ollut muistaakseni vakituinen työ... 
Palkkatuella olin 12 kuukautta. Opin kuitenkin tuona aikana aivan valtavasti töiden tekemisestä, työyhteisön dynamiikasta ja sain tehdä monipuolisesti viestintää. Ja tutustuin ihaniin ihmisiin! Niin ja lopulta tein siellä niitä työvalmentajankin töitä, joita en alun alkaen missään nimessä halunnut tehdä. Parasta oli huomata, että se oli kivaa ja olin osaava siinäkin työssä!


Uuden minän rakentaminen

Avioero tuli koettua vuonna 2017. Aluksi ajattelin, että pidän vanhan sukunimen, mutta eräänä päivänä nykyinen sukunimeni iski kuin kirkkaalta taivaalta. Syyskuusta 2017 saakka olen ollut Keltamo. Naimisiin mentäessä olin ottanut yhdysnimen ja eron myötä koin, etten ole enää se ihminen, joka olin ennen naimisiin menoa, eli en halunnut tyttönimeäni takaisin. Lisäksi nimen vaihto tarjosi mahdollisuuden päästä eroon entisen mieheni sukunimestä, josta ei erityisemmin ollut koskaan tykännyt.

Tärkein syy uudelle sukunimelle oli kuitenkin se, että sain nimen, jota ei ole kenelläkään muulla. Jos harvinaisella nimellä jotenkin jäisi ihmisten mieleen, jos muutoin ei muistijälkeä persoonasta jää, niin sillä saattaisi olla jotain etua. Noh, vielä en ole moista huomannut – ihmiset kyllä monesti huomioivat nimeni ja siitä syntyy mukavia keskusteluja. Hyvä alku sekin.

Ihmisenä olen viimeisen parin vuoden aikana kasvanut aivan valtavasti ja minulla on vahva tunne siitä, että paras aika elämästä on vielä tulossa. Rakastan uuden oppimista ja ihminen ei ole koskaan valmis, ihan kaikesta voi oppia ja kaiken voi tehdä paremmin toisella kerralla. 

Historia ja menneisyys ovat osa meitä jokaista, mutta jos jää kiinni siihen kaikkeen mitä on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta ei koskaan pääse seuraavalle tasolle. On kuitenkin osattava ottaa koetut asiat osana nykyhetkeä ja koittaa luoda parempaa tulevaisuutta, omannäköistä tulevaisuutta.













Sanojen siivillä

Aika juoksee nopeammin, kuin ehtii tajuta! Aivan kuin koko ajan olisi uusi maanantai. Eikä toinen toistaan seuraavan maanantain välillä saa ...