“Epäusko, hämmennys, vaivaantuminen, helpotus - näitä seuraa, kun joku kuulee ADHD-diagnoosista ensimmäistä kertaa” (Durchman, 2021, 43).
Diagnoosin saamisen jälkeen itsellekin tuli paitsi helpottunut olo, myös valtava epäusko, että onkohan lääkäri sittenkään tutkinut asian oikein. Tai olenko itse osannut vastata lääkärin esittämiin kysymyksiin niin, että varmasti saan diagnoosin.
"No se nyt on sellainen ADHD"
Monesti kuulee myös ihmisten heittävän lauseen: “no se on nyt sellainen ADHD”, kun he puhuvat jostain vilkkaasta ihmisestä. Kun tähän keskusteluun ottaa osaa kertomalla, että mullakin muuten on ADHD, niin saahan siinä aikaan hämmennystä ja vaivaantunutta liikehdintää. Monesti jatkan, että itse en ole sitä sorttia, että roikkuisin verhoissa, että suurin hulabaloo on pään sisällä, jossa on monta kanavaa auki yhtä aikaa. Toki puhetapani on eloisa - ja tähän lääkäri perusti diagnoosin ADHD:sta enkä saanut ADD-diagnoosia: “ADD:t eivät puhu noin paljoa!”Tutummat ihmiset, jotka eivät tiedä ADHD:sta paljoa tai eivät tunne minua läpikotaisin, sanovat usein, että no onhan sulla yliopistotutkintokin. Juu, onhan mulla. Mutta jos mulla olisi ollut diagnoosi jo opiskeluaikoina, olisin varmasti saanut parempia arvosanoja enkä olisi valinnut niitä kursseja, joista pääsee helposti läpi vaan sellaisia, jotka oikeasti kiinnostavat ja joista olisi ollut eniten hyötyä työllistymisessä. No se on nyt mennyttä aikaa, siihen ei voi enää vaikuttaa, mutta diagnoosin myötä olen saanut selityksiä tavoilleni toimia. Ja osaan jatkossa työstää asioita eri lailla, ettei enää tarvitse tehdä samoja virheitä.
Monet myös ihmettelevät, miksi aikuisiällä on pitänyt moinen diagnoosi itselleen käydä hakemassa. Eihän sitä toki jokaisen ADHD:ta itsellään epäilevän tarvitsekaan, jos ei usko siitä olevan mitään hyötyä missään. Minä kuitenkin koen, että diagnoosin saaminen on auttanut minua paljon tietoisuuden osalta. Ja nyt on helpompi pureskella asioita, kun tietää, miten mihinkin kannattaa suhtautua.
Keskittymiskyvytön ylikeskittyjä?
Yleinen harhaluulo ADHD-ihmisistä on, ettemme me kykene keskittymään mihinkään. Tämä ei pidä paikkaansa, mutta ADHD-ihmisen voi olla vaikeata päättää sitä mihin milloinkin keskittyy. Jos kiinnostavia vaihtoehtoa on paljon, on vaikeata keskittyä vain yhteen tekemiseen. Keskeytykset voivat vaikeuttaa palaamista takaisin tekemään jo aloitettua tehtävää. (Durchman, 2021, 44.)
Durchman (2021) jatkaa, että ADHD-ihmisillä on usein ylikeskittymistä sellaisiin asioihin, jotka he kokevat kiinnostaviksi. Uppoutuessaan johonkin unohtuu helposti kaikki muu eikä huomaa ympärillään tapahtuvia asioita. Joku saattaa keskittyä lukemiseen tai käsitöiden tekemiseen niin, ettei huomaisi vaikka katto putoaisi päähän. Mielekäs toiminta nappaa mukaansa niin, että siihen menee helposti tunteja. Itselläni mukaansatempaavat tekemiset vaihtelevat. Joskus saatan uppoutua lukemaan jotain kirjaa tunneiksi, joskus kirjoitan tai askartelen pitkiäkin aikoja.
Usein ADHD-ihminen myös kiinnostuu jostain asiasta niin, että ahmii siitä kaiken mahdollisen tiedon itselleen. Aloin nyt miettiä, että itselläni ei ole ollut vissiin kuin yksi ainoa tällainen mielenkiinnon kohde: Kirka Babitzin. Löysin hänen musiikkinsa 9-vuotiaana ja aloin kerätä hänestä lehtileikkeitä jne. Jossain kohtaa laajensin harrastuksen kaikkiin Babitzineihin. Edelleen muistan paljon yksityiskohtaisia tietoja heistä - ja totta kai laulut ulkoa (sillä tavalla että pystyn laulamaan mukana kuunnellessani).
Mutta sen jälkeen ei ole yhtä voimakasta asiaa tullut, mikä olisi yhtä totaalisesti vienyt mukanaan. Toki opiskeluaikoina tiedonhankinnassa olin monesti siinä pisteessä, että olisin halunnut vielä enemmän tietoa ja lähteitä löytää, löytämättä kunnolla sitä punaista lankaa mistään. Nämä ovat kuitenkin olleet sarjassamme “pakko vaan saada tehtyä, kiinnosti tai ei”, eikä suurimpaan osaan ole liittynyt sen suurempaa intohimoa.
Omalla tyylillä
Poukkoilu asiasta toiseen saattaa antaa sellaisen kuvan, että koskaan ei saa mitään valmiiksi. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että olen saanut vallankin työmaailmassa kaiken sen tehdyksi (ajallaan!) mitä on pitänytkin. Tapani toimia eroavat varmasti monen muun tavasta tehdä asioita - mutta toisaalta neuronormaaleissakin varmasti löytyy kosolti eri lailla toimivia ihmisiä. Jokainen on kuitenkin oma yksilö! On monia eri asioita, jotka vaikuttavat tapoihimme toimia: osa on opittuja, osa opeteltuja ja näihin vaikuttavat esimerkiksi ihmisen luonteenpiirteet yhtä lailla kuin se ADHD:kin.
Ajanhallinta on ADHD-ihmiselle monesti vaikeata, tavallisesti niin, että kaikkialle saavutaan myöhässä, jos ollaan edes muistettu koko asiaa. Minulla itselläni on tapana mennä kaikkialle etuajassa, ja olisinkohan viimeisen kymmenen vuoden aikana unohtanut yhden menon. Yritän opetella kyllä pois tuosta pakkomielteisestä tavasta ehtiä riittävän ajoissa joka paikkaan, kun se on omanlaisensa aikasyöppö, kun sitten pitää odotella esim. lääkärissä sitä oikeaa aikaa. Ja monesti muiden aikataulut ovat pettäneet ja asioimaan pääseekin myöhässä. Mutta sitä vaaraa kanssani ei ole, että unohtaisin jonkun menon tai menisin sinne myöhässä.
Lähteenä ja tekstin innoittajana tässä: Sari-Marika Durchman: Supervoimani ADHD, 2021. Lukusuositus tälle kirjalle, ehdottomasti!
