Ei ole tarkoitus alkaa isommin muistella menneitä, mutta koska nykyinen minä rakentuu siitä, mitä aiemmin on tapahtunut, lienee paikallaan palata hieman ajassa taaksepäin. Kerrottakoon tässä myös se, että "Katkelmat"-otsikon paikalla luki aiemmin "Siksi joka olen". Matkalla oltiin siinäkin.
Opinnot
Pääsin kunnallispolitiikkaa lukemaan aikanaan toisella yrittämällä – ensimmäisellä kerralla jäin pisteen päähän. Olin aiemmin hakenut opiskelemaan Suomen kirjallisuutta, suomen kieltä ja sosiologiaakin. Kunnallispolitiikkaan päädyin lopulta siitä yksinkertaisesta syystä, että sinne pääsi helpoiten. Ja toisaalta politiikka kiinnosti.
Valmistuin 2015 hallintotieteiden maisteriksi. Maisteriopinnot suoritin jo kunta- ja aluejohtamisen puolella, kun yliopistossa oltiin tehty uudistuksia. Graduni tein Tampere-Pirkkalan lentoaseman merkityksestä alueelle ja edelleen odottelen, missä vaiheessa se saadaan nousukiitoon ja ollaanko koskaan sellaisissa sfääreissä, mitä AiRRport-visiotyöryhmä aikanaan hahmotteli.
Valmistuin 2015 hallintotieteiden maisteriksi. Maisteriopinnot suoritin jo kunta- ja aluejohtamisen puolella, kun yliopistossa oltiin tehty uudistuksia. Graduni tein Tampere-Pirkkalan lentoaseman merkityksestä alueelle ja edelleen odottelen, missä vaiheessa se saadaan nousukiitoon ja ollaanko koskaan sellaisissa sfääreissä, mitä AiRRport-visiotyöryhmä aikanaan hahmotteli.
Töiden hakemista…
Hain ahkerasti töitä jo ennen valmistumistani, mutta missään vaiheessa en päässyt edes haastatteluun asti. Päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta hakemisesta tuli aina vain vaikeampaa ja iso osa työpaikoista, joiden ilmoituksia alkuun katselin hakumielessä, jäi lopulta hakematta. Miksi? Aloin lukea ilmoituksia tarkemmin ja jätin hakematta kaikkiin niihin, missä en täyttänyt kaikkia vaatimuksia. Ja toisaalta, kun tiesin ennalta lopputuloksen: "kiitos hakemuksestasi – valitettavasti valintamme ei tällä kertaa..." niin kyllähän se pisti mielen matalaksi.
Kuntouttavan työtoiminnan kautta palkkatukityöhön
Aktiivimallin myötä sain kaupungilta omavalmentajan, joka laittoi minut ensin kerran viikossa kokoontuvaan liikuntapainotteiseen aktivointiryhmään. Olin koko ajan ollut sitä mieltä, että pelkkää aktivointia en kaipaa vaan tarvitsen työkokemusta. Niinpä pääsin kuntouttavaan työtoimintaan. Olin aluksi kolme kuukautta toimistotyötä tekemässä työpajalla, mutta halusin oikeaan työyhteisöön. Etsin itselleni paikan kaupungin yksiköstä, jossa olinkin sitten puoli vuotta. Sitä seurasi jakso toisessa kaupungin yksikössä, joka lopulta jäi kesken. Sain nimittäin TE-toimistolta osoituksia kaksin kappalein, mihin oli haettava. Toinen oli työllisyys- ja kasvupalveluiden viestintätiimissä ja toinen oli kuntouttavaa työtoimintaa järjestävässä säätiössä.
Säätiö haki palkkatuella työvalmentajaa tapahtumatuotannon pajalle. Soittelin sinne, päädyin säätiön rekrytoinnista vastaavan henkilön kanssa siihen, että paikka ei ole minun, mutta jos on pakko hakemus laittaa, niin laitan. Hakemusta seuraavana päivänä oli hakemukseni luettu ja henkilö soitti minulle ja päädyimme siihen, että ei se ole minun paikkani.
Puolen tunnin päästä vastaava työvalmentaja soitti uudelleen ja kertoi, että he voivat säätiössä luoda ihan uuden työnkuvan, joka istuu minulle paremmin. Tässä vaiheessa lupasin lähteä kokeilemaan, ensin kuntouttavan työtoiminnan nimikkeellä ja sen jälkeen palkkatuella.
Jossain vaiheessa sain lopulta haastattelukutsua myös tuohon toiseen hakemaani paikkaan, mutta aloin jotenkin ajatella, että se työ olisi liian vaikeata ja hienoa minulle, etten uskaltautunut edes haastatteluun lupautua. Jälkikäteen on hyvä olla viisas: olisi pitänyt vaan mennä haastatteluun ja katsoa, mihin asti se johtaa. Se olisi ollut muistaakseni vakituinen työ...
Palkkatuella olin 12 kuukautta. Opin kuitenkin tuona aikana aivan valtavasti töiden tekemisestä, työyhteisön dynamiikasta ja sain tehdä monipuolisesti viestintää. Ja tutustuin ihaniin ihmisiin! Niin ja lopulta tein siellä niitä työvalmentajankin töitä, joita en alun alkaen missään nimessä halunnut tehdä. Parasta oli huomata, että se oli kivaa ja olin osaava siinäkin työssä!
Uuden minän rakentaminen
Avioero tuli koettua vuonna 2017. Aluksi ajattelin, että pidän vanhan sukunimen, mutta eräänä päivänä nykyinen sukunimeni iski kuin kirkkaalta taivaalta. Syyskuusta 2017 saakka olen ollut Keltamo. Naimisiin mentäessä olin ottanut yhdysnimen ja eron myötä koin, etten ole enää se ihminen, joka olin ennen naimisiin menoa, eli en halunnut tyttönimeäni takaisin. Lisäksi nimen vaihto tarjosi mahdollisuuden päästä eroon entisen mieheni sukunimestä, josta ei erityisemmin ollut koskaan tykännyt.
Tärkein syy uudelle sukunimelle oli kuitenkin se, että sain nimen, jota ei ole kenelläkään muulla. Jos harvinaisella nimellä jotenkin jäisi ihmisten mieleen, jos muutoin ei muistijälkeä persoonasta jää, niin sillä saattaisi olla jotain etua. Noh, vielä en ole moista huomannut – ihmiset kyllä monesti huomioivat nimeni ja siitä syntyy mukavia keskusteluja. Hyvä alku sekin.
Ihmisenä olen viimeisen parin vuoden aikana kasvanut aivan valtavasti ja minulla on vahva tunne siitä, että paras aika elämästä on vielä tulossa. Rakastan uuden oppimista ja ihminen ei ole koskaan valmis, ihan kaikesta voi oppia ja kaiken voi tehdä paremmin toisella kerralla.
Historia ja menneisyys ovat osa meitä jokaista, mutta jos jää kiinni siihen kaikkeen mitä on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta ei koskaan pääse seuraavalle tasolle. On kuitenkin osattava ottaa koetut asiat osana nykyhetkeä ja koittaa luoda parempaa tulevaisuutta, omannäköistä tulevaisuutta.
