Olen vuosi maisteriksi valmistumisen jälkeen Facebookissa vitsillä kirjoittanut, että onkohan minulla joku ADHD, kun keskitymiskykyä ei juuri ole ja aloituskykyä ei senkään vertaa. En ollut aiemmassa vaiheessa elämää tiennyt mitään nepsyoireista ja niihin liittyvistä ongelmista, mutta kuin koitin saada jälkikasvuani erinäisten oireiden takia tutkimuksiin aloin lukea enemmän juuri ADHD:sta ja yhtäkkiä aloin miettiä elettyä elämääni tarkemmin tietyn suodattimen läpi. Tuossa kohtaa oli kuitenkin niin monta rautaa tulessa, etten ehtinyt asiaa loppuun asti miettiä.
Talvella 2018 menin terveyskeskuslääkärille ja sanoin, että haluan ADHD-tutkimuksiin. Lääkäri kuunteli tarinani ja oli sitä mieltä, että vahva epäily asiasta on ja teki lähetteen. Lähete tuli kuitenkin bumerangina takaisin, koska avioerosta oli alle vuosi aikaa ja psykiatrian polilla oltiin sitä mieltä, että kyllähän se elämä sekaisin on, että tutkimuksia ei voi tehdä.
Annoin ajan kulua, asiat menivät enemmän solmuun. Kesällä 2019 menin uudelleen terveyskeskukseen ja sanoin, että haluan uuden lähetteen. Lääkäri oli sillä kertaa eri ja hän sanoi, että kaikki liitteet (terveystiedot lapsuudesta saakka, verikokeet, vanhemman haastattelu, koulutodistukset…) pitää olla jo lähetevaiheessa mukana, muuten siellä tulee satavarmasti lähete takaisin. Lähete liitteineen lähti heinä-elokuun taitteessa 2019 ja elokuun lopulla sain tiedon, että lähete on mennyt läpi!
Ensimmäinen käynti psykiatrilla oli joulukuussa. Hän kyseli elämästäni ja kirjoitteli jotain ylös. Kolmen vartin jälkeen totesi, että kyllähän se siltä vaikuttaa että sinulla sellainen ADD on. Seuraava käynti sovittiin tammikuulle. Tammikuun ensimmäisellä käynnillä aloiteltiin DIVA-testin kanssa ja siitä viikon päästä saatiin testi loppuun. Tämän toisen käynnin lopuksi lääkäri totesi: “kyllä sinulla on ADHD”. Myös ylivilkkaudesta pisteet ylittivät rajat. “Ei sinulla ADD voisi oikein ollakaan, kun puhut noin paljon, ADHD-ihmiset ovat noin puheliaita.”
Resepti kouraan ja soittoaika muutaman viikon päähän. Aloitin lääkkeen tammikuun loppupuolella 2020, olin saanut aloitusviikonloppua seuraavalle viikolle pomolta luvan pitää pari etäpäivää, jos lääkkeestä tulisi kovin huonovointiseksi. Olo oli suhteellisen hyvä, ehkä pari kanavaa sulkeutui päässä, mutta en osaa oikein sanoa, oliko lääkkeestä isommin hyötyä. Lääkeannosta nostettiin tasaisesti isommaksi. Jossain vaiheessa lihakset menivät ihan jumiin, purin hampaita tiukasti yhteen päivälläkin (eikä purentakisko liiemmin auttanut öisin), verenpaine nousi ja vallankin jännittyneessä/innostuneessa mielentilassa syke nousi ja sydän tuntui tulevan rinnasta ulos ja kädet tärisivät ja hikoilivat. Että jos se nyt hieman toi keskitymiskykyä, niin fokus kyllä katosi tekemiseen noiden sivuoireiden myötä! Jätin lääkkeen.
Vapun alla sain toisen lääkkeen kokeiluun. Se ei ole varsinainen ADHD-lääke, vaan enemmänkin mielialalääke, jota kyllä käytetään ADHD:n hoidossa osalla. Vaikea sanoa, kuinka paljon lääke auttaa ja kuinka paljon asioiden aikaansaaminen on kiinni siitä, että osaan vain sanoittaa itselleni asioita. Ehkä lääke kuitenkin tuo aloitekykyä hieman ja kun siitä nyt ei sivuoireitakaan ole, niin kannattanee sitä jatkaa.
Kun 2018 lähetettä hain, olin jo varma diagnoosista. Luin paljon tietoa ADHD:sta, ja koitin saada arkea sujumaan paremmin näiden pohjalta. Tässä viimeisen kolmen vuoden aikana olen oppinut sanoittamaan itselleni paljon asioita. Tiedostan esimerkiksi sen, että asioiden uutuudenviehätys katoaa jossain vaiheessa ja sen sijaan, että antaisi asian hiipua, voi oppia löytämään siitä uusia puolia ja siten saamaan siitä jälleen kiinnostavan. Toki kaikki asiat eivät ole niin merkityksellisiä, että niitä olisi pakkokaan jatkaa.
Otetaan esimerkkinä vaikkapa työ: aluksi kaikki on uutta ja jännittävää. Ensin on vahva tunne siitä, etten varmasti osaa mitään ja keskittyminen täytyy vahvasti suunnata siihen, että omaksun uudet asiat ja sanoitan itselleen, että ihan varmasti osaan ja kykenen. Jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että aika tylsänpuoleistahan tämä on… Silloin käyn läpi järjen kanssa sitä vuoropuhelua, että työt ovat tärkeässä roolissa elämässä ja niiden avulla pääsee eteenpäin ja töiden kautta saa elämään paljon iloa. Ja pisteenä i:n päälle: työ on aina työtä riippumatta siitä missä on. Eli jos työyhteisö on ok ja työtehtävät itselle sopivia, ei kannata vaihtaa muualle, koska sama vuoropuhelu tulee sielläkin ennemmin tai myöhemmin käytäväksi. Tätä seuraa todennäköisesti jossain kohtaa taas pohdinta siitä, osaako tarpeeksi hyvin tehdä työtä ja iskee se tylsyyskin taas. Mutta olen todella hyvin saanut nämä vaiheet käydyksi itseni kanssa läpi ja nykyään on ennemminkin vaikeaa siirtyä uuteen paikkaan kuin että pysyisi vanhassa.
Työympäristössä osaan toimia todella hyvin, osaan organisoida ja priorisoida ja teen asiat loppuun asti. Parhaimmillani olen paineen alla, deadlinet tuovat kummasti aikaansaavuutta! Osaan myös hallita samanaikaisesti useampaa eri projektia.
Niin, ne lapsuuden ja nuoruuden pää- ja vatsakivut: varmasti tuli siitä, kun ylikeskityin. Terveys- ja koulutiedoissani ei sanallakaan mainita mitään keskittymishäiriöön viittaavaa. Enhän mä tiedostaen ole ylikeskittynyt, mutta mä olen halunnut pysyä opetuksessa mukana ja arkana en ole uskaltanut kysyä, jos jotain meni ohi, eli silloin piti skarpata, ettei vaan missannut mitään. Kuuloakin on tutkittu aivan turhaan: mä en ole pystynyt kuulemaan kunnolla, jos on hälinää. Jos katsoin televisiota ja joku puhui vierellä, niin lisäsin vain volyymia. Nykyään osaan aika hyvin keskittää kuuntelemisen kohteeseen X ja blokkaamaan muut äänet, mutta toki esimerkiksi tenttitilanteissa joku paperin kääntäminen, kynän naputtelu tms syö fokusta. Näkökyvyn kanssa sama homma. Eli olen nyt diagnoosin myötä ymmärtänyt paremmin myös lapsuuden ja nuoruuden ongelmia, mihin ei koskaan löytynyt syytä.
Jos diagnoosi olisi ollut minulla jo aiemmin, varmasti moni asia olisi elämässäni nyt erilailla. Mutta ihminen toimii aina niillä resursseilla ja sillä tietämyksellä mitä kulloisellakin hetkellä on, eikä loputtomiin voi jäädä miettimään sitä, mikä kaikki olisi toisin - ja olisiko elämä paremmissa uomissa silloinkaan, jos kaikki olisi toisin?
Tästä eteenpäin voin kuitenkin kulkea tietäen ja tiedostaen mitä tuo neljä kirjainta merkitsee elämässäni ja miten niiden kanssa voi elää ja kuinka niistä saa parhaalla mahdollisella tavalla hyödyt irti. Sillä ei ADHD ole vain lista asioita, jotka menevät huonosti. Kaikista asioista ei ole tarpeen tehdä ongelmaa.
